Päivä 9: D.C. - Bethesda

Radissonistakin täytyy joskus poistua ja tällä kertaa olimme jopa innokkaasti lähdossa. 7-11 aamiaisen jälkeen suhautimme kohti Bethesdaa. Mimosa oli aiemmin luvannut käydä paikallisella YFU:n konttorilla vaihtamassa sotajuttuja skalpeerauspalpeerausretkista vaihto-oppilaiden kanssa, joten muutaman pramean ostoskeskuksen kautta suunnistimme ko. byroolle haastelemaan mukavia. Mimosan jäädessä muistelemaan menneitä, Ana paineli suorin vartaloin Westwood Shopping Towniiin, joka osoittautui kelpo paikaksi ostella uusia rytkyjä. Paikanpäällä on jopa iPod-automaatti, josta voi lunastaa itselleen uuden soittimen luottokortin höyläyksellä. Mississippi-Miimikin piti hakea tätä ihmettä katselemaan. Onnistuneiden ostosten jälkeen kurvasimme Silver Springsin Days Inniin, josta lunastimme itsellemme standardin motellihuoneen noin sadalla ameriikkalaisella rahalla. Laukut huoneeseen hylättyämme, otimme metron Dupont Circleen, joka on paikallisen yöelämän keskus. Hetken käppäiltyämme nautimme mukilliset olutta Timberlake's pubissa. Sitten painuimme Biddy Mulligan'siin ja haastelimme paikallisen kanssa siita minne tässä kylässä kannattaa suunnistaa jos haluaa tutustua baariskeneen. Heppu neuvoikin mainion paikan Adam's Morganin kaupunginosasta. Tavernan nimi oli Madam's Organ ja siellä soittanut bluegrass-pumppu kerrassaan jalkaapolkevan mainio. Poistuimme kuitenkin nopeasti, koska paikallinen olut maistui kerrassaan hirveältä, merkiltään tämä taskulämpöinen virtsa oli Rolling Rock, joka tarjoiltiin kotikutoisesti hillopurkeista. Nautimme järkyttavän hyvät yömätot viereisessä PizzaMartissa, jonka supliikkimiehen elkeet taitava keittajakin oli mukava. Illan saldo: kolme bissea ja täysi masu. Nappisuoritus. Taksi kotio saatiin välittomasti ystävällisen kerjäläisen avustuksella, jolle tietenkin piti yskäista nippu taaloja tassuun mahtavasta taksin saamiseen johtaneesta käden heilautuksesta. Kiesin kuski ei kuitenkaan tuntenut tontteja kovinkaan hyvin, joten jouduimme kävelemaan tovin. Uni tuli mukavan nopeasti...

Päivä 8: Richmond - Washington D.C.

Aamun valjetessa Richmondissa, karistimme Econolodgen pölyt olkapäiltämme ja painelimme Richmondin keskustaaan visitor centeriin, jossa erittäin ystävällinen rouva opasti meille ohjelman puolikkaaksi päiväksi Richmondissa. Ohjelma sisälsi käytännössä kulttuurikävelyn kuvankauniissa joenrannassa. Painuimme kuitenkin vahemmistokansalaisten suosimalle ostarille kymmenen mailin päähän aamiaiselle ja ihmettelemaan josko sieltä löytyisi upeita läskäreitä ja muita vetäviä rytkyjä. Ei löytynyt, joten suuntasimme takaisin keskustaan ammentamaan aivoihimme sisällissodan historiaa. Museo oli kuitenkin raivostuttavan kallis ja Charlestonissa saimme kahakan vaiheista jo kattavan kuvauksen ilmaiseksi, joten päätimme lähteä maan pääkaupunkiin viemään terveisemme valtiovallalle.

Tie Richmondista deeceehen on kolmikaistainen, kuoppainen motari, jolla nopeusrajoitus on 55-65, mutta alkuasukkaat ajelevat surutta yli seitsemääviittaä kuolemaa halveksuen. Washingtoniin saapuessa oli taas aika istua ruuhkassa. Olimme kuikuilleet majoituksen valmiiksi, Howard Johnson's New York Avenuella, mutta tontit olivat niin slummiutuneita ja täynnä turhan yritteliäitä kodittomia tuulilasinpesijöitä, joten päätimme perääntyä ja koota rivit uudelleen. Alkoi niin sanotusti vitullinen säätäminen...kurvasimme pääkaupungin infernaalisesta liikenteestä välittämättä Arlingtonin hautuumaan kautta Ronald Reaganin kansalliselle lentoasemalle soittelemaan ilmaisilla hotellivarauspuhelimilla. Parin varauksen ja perumisen jälkeen turhauduimme ja suksimme Crystal Cityn Radissoniin yöksi. Kallis ja perseestä. Yölle kertyi totaalikustannusta 190 taalaa, sisältäen vitun surkean nettiyhteyden joko kaapelilla (kytkepä RJ-45 kommunikaattoriin) tai television välityksellä. Television kautta surffailu oli turhauttavaaa, koska selaimen oli koodannut ilmeisesti joku koditon tuulilasinpyyhkijä. Mm. sähköpostin lukeminen, bloggaaminen ja kaikki muu mukava jota interwebin ihmeellisessä maailmassa voi yleensä puuhata oli täysin mahdotonta. Loistava 9.95$+ verot (washingtonissa verotetaan vitusti, muualla ei niinkaan) sijoitus kertakaikkiaan. Sängyt olivat sentään erinomaiset, kovuuden pystyi säätämään portaattomasti. Alabama-Antti synnytti vielä pikku ylläripyllärin pyttyyn siivoajien iloksi, joten seikkailu kaupungille alkoi mukavissa merkeissä.

Painuimme metrolla suoraan valkoiselle talolle, ihmettelimme sitä ja muutamaa muuta klassista d.c. nähtävyyttä tovin, kunnes jano yllätti ja pahasti. Hetken metrolla pyöriskeltyämme saimme kuin saimmekin janojuomaa. Oli aika painua radisson-paskaläävään ja pehkuihin.

Päivä 7: Ohio ohi on (Manchester - Charleston -

Yö Brown's (Bate's) motellissa vaihtui aamuksi ja oli urhean duomme aika lähteä eteenpäin. Aamiainen nautittiin kylässä nimeltä Y (tai X), maittavat leivät, tosin Mimosan kanaleipään oli piilotettu pekonia.
Reitti jatkui Shenandoahin kansallispuistoon, ehdottomasti upeimmat ja henkeäsalpaavimmat (tosin meille vanhoille pölykeuhkoille se on aika jokapäiväistä) maisemat tähän asti!
Tauko pidettiin Charlestonissa, mukavassa pikkukylässä, jonka dinerissä syötiin ihanat pikkuruokajutut ja hiukan huumeidenkäyttäjän näkoinen ja pikkusen acdc:sta kärsiva tarjoilija Sam lupasi pitää meistä huolta, mikä tietysti lämmitti kaukana kotoa olevan matkaajan mielta.
Matkan täytyi kuitenkin jatkua, sillä Samin huolenpito loppui tipin vastaanottamiseen. Maisemat jatkuivat huikeina, vierailimme parilla upealla putouksella ja ihmettelimme pittoreskeja pikkukyliä ja niiden lukuisia kirkkoja sekä niiden nimiä (first methodist baptist evangelist church of christ the lord the saviour...) ja tienvarsikylttejä (so you think its hot in here? Hell is forever!!).
Yritettiin etsiä illallista Staunton nimisestä pikkukaupungista, mutta se oli valitettavasti mennyt kiinni. Nautittiin sitten Hardees-burgerit ja ehkä vähän kuoltiin, koska ne oli NIIIN hyviä. Ehdottomasti paras pikaruokajointti näillä main!
tarkoitus oli jäädä Stauntoniin yöksi, mutta koska Bob the carissa ja meissä riitti vielä virtaa ajoon, ajettiinkin yöksi Richmondiin Econo Lodgeen.

Päivä 6: Wroom Indy 500, Chili; Kentucky, Utopia yms (Chicago - Indianapolis - Cincinnati - US-52/Ohio-joen varsi)

Chicagosta poistuminen ei ollut helppoa, koska noin miljardi muutakin autolijaa pyrki samaan. Tuntien jonottelun jälkeen moottoriurheilumekkaan johtava baana aukesi ja mailit alkoivat taittumaan. Hieman ennen Indianapolisia nautimme lounaan White Castle nimisessä burgerijointissa, summa summarum: mukava henkilökunta, hirveä ruoka. Aivan käsittämätöntä paskaa kaikin puolin. Moottorirataakaan ei stadista löytynyt, joten tyydyimme tutustumaan kansallissodan vaiheista kertovaan museoon, ilmainen ja kerrassaan hyvä nähtävyys. Nascar-tyyliin painoimme tallan pohjaan ja kaahasimme Indianasta Ohion syntipesään, Cincinnatiin. Maisemat matkalla olivat yksitoikkoiset; peltoa. Cincinnati oli sunnuntaina kiinni, joten hurautimme kentuckyn puolelle Covingtoniin vetäisemään skyline-chilit. Hyvää huttua, eikun baanalle. Ajoimme Ohio-jokea seurailevaa US-52 tietä Utopian, Moskovan ja monen muun mielenkiintoisen paikan ohi kunnes väsy vei voiton ja majoituimme bates-tyyliseen Brown's motelliin, halpa ja paska. Uni maistui, vaikka ilmastointilaaitetta ei saanut pois päältä ja se oli HYVIN äänekäs.

Päivä 5: Tornaado, vettä, windy city ja hamptons inn (Mason - Michigan City - Chicago - Westchester)

Illan suussa teimme vielä lyhyen tutustumiskäynnin Lansingiin, jonka jälkeen palasimme Randeille koisimaan. hyvin nukutun yön jälkeen heräsimme valmiiseen aamiaispöytään. Murokulholliset ahnehdittuamme, saimme vielä lahjuksia perheen emännältä, sekä hyvin tiukkoja ajo-ohjeita chicagoon. Ohjeista välittämättä löimme tuulisen kaupungin koordinaatit navigaattoriin ja kurvasimme tien päälle. Indianan osavaltiossa, Michigan cityssä, löysimme ydinvoimalan piippujen katveesta outlet alueen, jossa oli helvetisti designer-kauppoja. Ostokset tehtyämme suuntasimme walmartin kautta chicagoon johtavalle motarille, maksullinen ja todella ruuhkainen straada. kaupungissa oli tietty futispeli ja paseball-matsi, joten tiet olivat todella tukossa. Tonteille päästyämme jätimme ratsumme pörssin viereiseen parkkipaikkaan ja dalsimme kaupungille. hetkisen haahuilun jälkeen ihmettelimme miksi kadunkulmaan on kokoontunut noin tsiljoona poliisia paraatiunivormussa ja tietysti ajateltiin etta niilla on jotkut bibikset. Ajattelin sitten ottaa kunnon turrena vähän kuvia, kunnes se kiellettiin. Alkoi ihmetttely mitä oikein tapahtuu, kunnes eräs katsojista selitti että olemme seuraamassa seuraavan Batman-elokuvan kuvauksia! Eli tupsahdettiin Gotham Cityyn ihan tuosta vaan.

Lepakkomiehestä huolimatta jatkettiin kuitenkin kävelyä ja löydettiin viimein tiemme tylsältä ja tyhjältä Business Districtilta eloisempiin kaupunginosiin. Otettiin bisset terassilla ja jatkettiin kulkua eteenpäin, kunnes saimme kuningasidean ostaa liput leffaan ja sitten oltiinkin jo jääkylmässä teatterissa Simpsonien vähän kylmäksi jättäviä toilailuja katsomassa.

Teatterista ulos tullessa kaupunki oli kuin toinen, herännyt eloon ja löysimme itsemme etsimältämme Magnificent Milelta. Kaikki famous stuffed pizza paikat tosin olivat terassejaan myöten pursuillen täynnä, joten päädyimme pitkän päivän illan puuduttamina hypätä taksiin, käydä hakemassa auto nyt illansuussa jokseenkin kuumottavalta parkkipaikalta pois ja lähteä hamptons innia kohti (summer at the hamptons...). Täältä Westchesterin lähiösta löytyikin sitten aivan mainio pizzajointti, pizza oli noin neljäkymmentä senttiä paksu mozzarella-tomaattisose piirakka ja maku lievästi sanottuna IHQ! Mahat pulleina tsekkasimme itsemme sisään ja kaaduimme suorin vartaloin ilman kierteitä nukkumaan.

Nyt matka jatkuu kohti Indianpolisia ja Cincinnati (chilia!). Adios pikku karvanaamat siellä kotona!

Päivä 4: Myrskyn silmassa Michigaanian alavilla mailla (Toleda - Mason - Lansing)

Päivä alkoi elokuvatunnelmissa Knights Inn motellilla, joka oli tuollaista pakomatkapätkien perussettiosastoa, auto suoraan oven eteen ja kuuntelemaan rikollisia touhuja tai puuhamaan niitä itse. Pettymykseksemme asiakaskunta oli päättänyt jättää jännittävät välikohtauksensa muiden sensaationhakuisten turrejen nautittavaksi ja tästä suivaantuneena suuntasimme aamiaisen jälkeen Bobin (eli tietty Pentin Ameriikan serkku, Bob the car) nokan kohti Michigania ja Randien establismentia Mason nimisessä kaupungissa.

Randit ovat Alabama-Anan isän, Lousiana-Lassen, vanhoja tuttuja. Ollessaan 13-vuotiaan herkässä iässä Ana vietti kesän perheen luona jääteloä syöden ja harrastaen kaikenlaisia, tähän asti salassa pidettyjä, nörtteilyjä. Näitä aktiviteetteja olivat esim. roolipelien peluu Poika Randin kanssa ja Suomen jääkiekkomaajoukkeen pelipaidan päällä pitäminen. Herra Rand on maailmankuulu valokuvaaja ja Rouva Rand on kuvaamataidon ja taidehistorian opettaja paikallisella opettajankoulutuslaitoksella, Koira Rand on 4-vuotias ylikokoinen ja sulava puudeliherra ja Talo Rand on yksikerroksinen tiilitalo pitkän ajotien päässä ja giganttisen suuren pihan takana. Rouva Rand harrastaa keräilyä. Piste. Mitä tästä talosta ei loydy koriste-esineiden, vaaleanpunaisten flamingojen, keramiikkayritelmien tai epämääräisten tavarapinojen saralta, no...sitä et tarvinnut ensinnäkään. Mutta tavaranpaljous on amerikkalaisen kotoista ja meidät toivotettiin erittäin lämpimästi tervetulleeksi.

Hengailtiin hetki lightcolan kera erilaisten (pääsiäs)munien valloittamassa olohuoneessa ja sitten olikin aika lähteä klubille syömään. Eli Country Clubille nauttimaan vähän myöhäistä lounasta, niinkuin meillä usein on tapana.... Ajeltiin sinne tietysti Porschella, perheen kaksi Jaguaaria piti valitettavasti jättää tällä kerralla odottamaan.

Klubin päivällissali oli pyöreä, tummalla puulla sisustettu ja varustettu isoilla ikkunoilla joiden läpi saattoi ihailla täydellisen vihreää ruohoa ja ihastuttavan elegantteja golffareita tiiailemassa ja niiailemassa. Nautimme miellyttävästä small talkista henkilökunnan kanssa, erinomaisesta salaattibuffetista seka clam chowder sopasta, joka saattoi viedä jonkun makunystyrän mennessään, sen verta hurmaavaa se oli. Muutenkaan ruuassa, ilmapiirissa tai puitteissa ei ollut juurikaan valittamista, voisi kyllä tosiaan tottua tuohon clubilla hengaamiseen. Tosin se golfinpeluu voisi häiritä nautiskelua....

(JATKOA SEURAA, STAY TUNED FOR TORNADOS, CHURCH AMAZEMENT AND WONDERS OF CHIGAGO. Nyt on vaan niin kauhea nälkä ja väsy, ettei enää vanha näppäimille taivu.)

Päivä 3: Clarion - Cleveland - Cedarpoint - Toledo

Morjensta taas kaikki pikkuapinat siellä kotona. Päivä numero kolme valkeni laatumajapaikkamme ympäristöön kauniina ja kuumana kuin helvetti. Auringossa oli varmasti yli 100 paikallista kraatia lämpöä ja varjossakin reilusti yli ysikympin. Siitä piittaamatta hylkäsimme clarionion kuin vanhan rukkasen ja lähdimme posottamaan kohti Clevelandia, tuota Ohion eldoradoa. Cleveland löytyikin parinsadan kilsan ajelun päätteeksi ja osoittauitui melko oivalliseksi pikku taajamaksi. Kurvasimme auton parkkiin mainioon Euclid 555-pysäköintiestablismenttiin, sopuhintaan 12 $, ja suuntasimme jaloillamme (amerikassa voi myos kävella) tutkimaan ympäristöa. Heti alkuun löytyikin mainio vanhan maailman ostoskeskus jonne kävimme kusta lurauttamassa. Todettuamme, ettei hienojen puitteiden ja puhtaan vessan lisäksi paikassa ollut mitään mielenkiintoista jatkoimme matkaamme. Parin korttelin päässä olikin mainio Civil war - monumentti, eräänlainen pienoismuseo patsaan sisällä. Ystävällinen alkuasukas kertoili meille hieman tärkeimpia juttuja monumentin tiimoilta ja opasti paikalliseen turistibyrooseen. Blokkasimme turrekiskasta kartan jonka jälkeen lounastimme melkoiset lounaat meluisassa mutta kylmässa grillibaarissa. Turrekartan avulla paikansimme Rock'n'roll Museum & Hall of fame nimisen kohteen, mutta paikalle päästyämme tyydyimme ihastelemaan vain pihalla lojunutta Johnny Cashin keikkabussia, koska sisäänpaasy olisi köyhdyttänyt budjettiamme aikamoisen summan ja halusimme säästää rahamme Cedarpointin huvipuistoa varten.

Clevelandin jäädessä taakse, alkoi odotuksen kärpänen lyödä vereen adrenaliinia ja muuta toksiinia ja siitä 100 kilsaa huvipuiston liepeille meni hujauksessa. Sanduskyn vittumaiset lokaalit olivat sirotelleet huvipuistoon ohjavat kyltit miten sattuu (todellisuudessa missattiin yksi aivan hävyttoman iso ja selkeä kyltti) jonka johdosta harhailimme tunnin verran vuoristorataparatiisin lähimaastossa polttaen tuhansia ja taas tuhansia gallonoita 87-oktaanista regular-bensiiniä (n. 3$ gallona, jos kiinnostaa). Viimein paikalliseen särkänniemeen päästiin ja oli aika laittaa lounas liikeelle oikein ison maailman malliin. Huolimatta melko vauhdikkaista kyydeistä eväät pysyivat sisuksissa. Käytiin mm. Millenium Force vuoristoradassa, jonka huippunopeus on 93 mailia tunnissa, eli 150 km...sekä Top Thrill Dragsterissa jonka konsepti on ihastuttavan yksinkertainen. Pakataan 26 ihmista rekeen, joka kiihtyy 4 sekunnissa 195:n kilsan tuntivauhtiin vaakatasossa, kiipeää sitten jarruksi pystysuoraan ylöspain noin 75 metria ja tulee parin pyörähdyksen saattelemana alas. Koko lysti kestää 17 sekuntia, jonotuksineen noin kolme varttia. Erittäin hullu kokemus. Virvoikkeet maksavat puistossa enemmän kuin inkojen aarre, joten omaa drinksua kannattaa ottaa mukaan ja paljon. Vuoristoradat ovat suomalaisittain todella hurjia, joten kamerat ja kaikki irtopaska kannattaa jättää jonkun ei laitteissa hyörivän vastuulle tai lukolliseen lokeroon. Käytiin sitten vielä muutamassa tukkijoessa, jotta saatiin vaatteet läpimäriksi. Nelisen tuntia laitteissa pyörittyämme olimme saaneet tarpeeksi ja suuntasimme korealaiseen ratsuumme ja sitämyöta majapaikkaamme Knights Inniin noin sadan kilometrin päähän (ajoimme eteenpäin, koska huvipuiston lähimaastossa motellit ovat huomattavasti kalliimpia), melko lähelle Toledoa. Päivän saldo: Mukava kaupunkiosuus, todella hulluja vuoristoratoja sekä halpa ja siisti majapaikka. Nappisuoritus.

Mississippi-Mimosan seikkailut tähän asti

Tahan asti tapahtunutta Mimosan matkalla:

Reissuhan alkoi ihanasti Helsinki-Vantaalta tiistaiaamuna vetistelevia teinejä ja heidän vanhempiaan yytsien, raukat kun olivat matkalla tanne Jeebash-maahan vuodeksi elämään vaihto-oppilaan elämää, kuka missäkin.

Lensin ensin tämän 34:n nuorisolaisvahvuisen possen kanssa Frankfurttiin, josta jatkoimme matkaa erinäisten lippuepäselvyyksien jälkeen (mulla on Frankfurtissa yksi check-in vihollinen, jolle tuli huudettua kaikenlaista, kun meinasi tipauttaa yhden tyttösen koneesta...) Washingtoniin. Lentomatka meni leppoisasti Shrek III ja Hokkarihemmoja katsoessa ja nuorisolaisten kanssa tulli- ja maahantulolomakkeita täyttäessä ("mitä mä laitan tähän kohtaan missä lukee syntymapäivä?" "No, mitä jos laittasit vaikka syntymäpäiväs"....).

Washingtonissa lievästi hysteeriset teinit kaappasi tehokas punatukkainen yfu-leidi ja meizi oli vapaa kohtamaan Ameriikan ihmemaan. Toisin sanoen, viettämaan yön Washington Dullesin lentokentän matkatavarahihna nelosen vieressä olevilla penkeillä, hiukan nuokkuen ja ihan hiukan vaan peläten. Tosin siihen ei ollut mitaan syytä, sillä lentokenttä oli turvallinen, siisti ja erittäin rauhallinen paikka voipuneen matkaajan levata.

Aamulla, liian aikaisin, otin Shuttle Coachin metroasemalle, jossa sulauduin työmatkalaisten joukkoon ja suhasin parin vaihdon jälkeen Union Stationille, lievästi sanottuna mageeee paikka. Tosin se oli jätettävä taakse ja mentävä aika paljon vähemmän mageelle greyhound stationille, jossa en enää kovin paljon sulautunut joukkoon, sillä olin ainoa kalkkilaivan kapteenitar kolmea hämmentynyttä saksatarta ja yhta isoäiti-lapsenlapsi comboa lukuunottamatta. Tämä ihastuttava combo muuten pelasi ehka väkivaltaisinta videopeliä ikinä, herttaisen mummelin tunkiessa kolikoita koneeseen minkä ehti ja opastaessa pientä pilttia päiden räjäyttämisen kiehtovaan maailmaan.

Luulin ottavani bussin Philadelphiaan klo 9:00, mutta erinäisten sekoilujen ja paljon kovaäänisen afro-amerikkalaisen päivittelyn jälkeen bussi lähtikin vasta 45 minuuttia myöhemmin, mutta saapui kuitenkin sen verta ajoissa Phillyyn että ehdin Allentownin, tuon darwinin odotushuoneen, bussiin.

Allentownista kertoo ehkä seuraava puheenparren vaihto megalomaanisen kokoisen ystävällisen mustan teinitytön kanssa:
Minä: "harhailen etsimässä kadunnimeä"
MKMTT: Are you lost?
Minä: No, I'm just trying to find the name of this street. But thank you.
MKMTT: Ok, I just thought that if you would get lost Allentown, it would REALLY SUCK!
Että sellainen herttainen persläpi. Oli aika ihanaa nähdä Alabama-Antti ja jättää tuon "kaupungin" mädännäisyys taakse. Maisemat matkalla olivat todella vaikuttavia, suomalainen "vehreys ja vihreys" jää todella vihertamaan kateudesta näiden vuorien ryöppyävän kasvillisuuden kanssa.

Nyt ollaan siis todella viehättävässä (jos sattuu tykkäämään moottoriteistä ja laatikkokaupoista, pikaruokajointeista ja yleisesta mauttomuudesta) Clarionissa ja matka jatkuu kohti tulvien täyttämää Ohiota.

Päivä 2: Found Mississippi-Miimi (Allentown - Punxsutawney - Clarion)

Miimi saapui viimein Allentowniin, tuohon tekopyhyyden mekkaan, ja todellinen matka pääsi alkamaan. Tuppukylä jäi taakse, kun käänsimme korean teräksesta valmistetun ratsumme kohtia luodetta ja I-80 moottoritietä. Suuntana Cleveland. Erinäisten vaiheiden jälkeen kävimme moikkaamassa Punxsutawney Philia (Tsekkaa elokuva Groundhog Day, jos et tiedä mistä puhutaan) Punxsutawneyssa, jossa nautimme myös ihanan iltapalan paikallisessa McDonald'sissa. Pimeä yllätti, joten jäimme yöpymään noin 200 km päähän Clevelandista, paikkaan nimelta Clarion. Majapaikkana toimi Quality Inn & Suites, mainio leposija väsyneelle travellerille. Hintakaan ei ollut ihan mahdoton.

Päivä 2: Searching for Mimosa (Newark - Allentown)

Päivä valkeni tuntihinnoitteluunkin taipuvan Royal-motellin edustalle aikaisin ja sateisena. Avaimen palautuksen jälkeen turrenkusetustaksi alle ja vuokrakiesiä hakemaan. Kusipäisen taksikuskin kyyti 4,4 km:n matkasta kustansi 22 taalaa. Autokin löytyi, vaikka luvattua Dodge Chargeria ei tallista löytynytkään. Alla vuoden 2008 Hyundai Sonata v6, mittarissa 319 mailia. Kelvatkoon. Navigaattori tuulilasiin ja baanalle kohti Allentownia. Ko. tuppukylä jeesusmaassa sydämmessä pennsylvaniassa oli sovittu kohtaamispaikka.

Alabama-Antti matkustaa Yhdysvaltoihin

Noniin, täällä ollaan...laitetaan ekaks pientä blastia lentomatkustuksen autuudesta ja tänne pääsemisen vaiheista.

Mimosa häipyi kotoa jo aamulla ja itse seurasin perässä kahden aikoihin lähteneellä koneella lontooseen. Finskin lento oli oikein helppo ja kiva, mutta lontoossa kakka osui tuulettimeen oikein todenteolla. Kolmetuntia aikaa siirtyä Virginin transfertiskin kautta kolmosterminaalin portillle 35. Paperilla helppo homma, mutta kun vauhtiin päästetään Virginin täysin epäpätevä groundcrew, kaikesta saa hankalaa. Viittä lentoa varten kolme tiskiä auki, paperille kirjotetut lentotiedot ruutuihin liimattuna, pakistanilainen jonotusnatsi/turvachecktarrojen jakaja ja noin tuhat ensikertaa lentävää spaniardoa saivat sapen kiehumaan ja koneen myöhästymään puolitoista tuntia. Noin neljän tunnin hässäkän jälkeen matkaan viimein päästiin. vierustoveriksi osui edellä kuvatunlainen espanjaano, jonka mielestä on kaikista kivointa röhnöttää selkäkumarassa huutelemassa tovereilleen jotain matadorikomentoja. Ja tietty kokoajan on pakko mennä moikkaamaan santosta ja manuelia, kun on niin vitusti kerrottavaa. Itse lento oli suhteellisen ok, Virgin tarjoaa aika kattavan dvd-jukeboksin joka istuimen selkänojaan, katselin mm. 7 uusinta simpsons-jaksoa. Leffojakin olisi ollut, mutta hyppivä espanjalainen haittasi melkoisesti keskittymistä. Lento lähti myöhässä, mutta saapui kentälle osapuilleen ajoissa. Kolmen vartin tuubin etsintä sai kuitenkin otsan suoniston taasen hyppimään rytmikkäästi. Normaalien saapumisbyrokratisten toimenpiteiden jälkeen oli aika etsiä yöpaikka. Hyppäsin kimppalimoon yhden brooklyniläisböönan kanssa kustannusten minimoinniksi, mutta kyydille Newarkkiin tuli silti hintaa melkein sata taalaa. Kuskin motellivinkillä tosin majoitus oli suht edullinen. Majoitus oli paska mutta pelottava. Seiniin oli kaiverrettu mm. Black power- terveiset Hafiz nimiseltä kaverilta. Motellin pitäjä oli kielitaidoton neukku, mutta hoiti asiansa kuitenkin ammattitaidolla. Pihan hälyäänten johdosta unen laatu ei ollut parasta, mutta saipa vähän sitäkin. Upea päivä!